Blogin pitäminen on jäänyt, mutta ehkä olisi syytä jatkaa? Asiaa on paljon, sitähän ehtii miettiä megapitkiä tallatessa. Viimeksi toissailtana keksin paljonkin juttua tänne.

Tässä välissä on tapahtunut paljon ja toisaalta ei mitään. Viime vuonna juoksin kaksi maratonia, Prahassa aikaan 4.10 ja Helsingissä 4.17. Syksyllä kipitin yhden puolikkaan aikaan 1.54, ja nyt toukokuun puolivälissä 1.51. Seuraava maraton on Helsinki City Marathon 20.8.11. Toivon juoksevani sen alle neljän tunnin.

Tulokset siis pikemminkin huononivat kuin paranivat viime vuonna, tosin HCM:lla sää oli aika kuuma. Tämän taustoja selvittääkseni kävin huhtikuun alussa juoksumattotestissä selvittämässä mm. kynnyssykkeitäni. Se olikin aika paukku: maksimi 173! Kynnykset olivat aerobinen 141 ja anaerobinen 160, eli olen tehnyt tietämättäni tosi paljon vauhtikestävyystreeniä, eli melkein kaiken... ja paljon myös maksimivauhtista, eli syke AnaK:n ja maksimin välissä, todellista hulluutta siis. Maksimihapenottoni oli 50,3 ml/kg/min, mikä tarkoittaa erinomaista kuntoa (ikäisilläni naisilla jo 44 olisi ollut erinomaista tasoa). 

Nyt olen juossut paljon maltillisemmilla sykkeillä, ja kumma juttu, miten nopeasti siihen tottuu. Nyt nimittäin sykkeen kohoaminen yli 145:n tuntuu jo raskaalta, vaikka aiemmin pidin sitä normirasituksena. Samaan aikaan olen lisännyt kilometrejä, ja täytyy sanoa, että kevyemmältä tuntuu näin. Alle 10 km lenkit tuntuvat lähinnä verryttelyltä, ja 14 km on peruskamaa.

Juokseminen tuntuu mukavammalta myös siksi, että nyt minulla on KOIRA. Eikä mikä tahansa koira, vaan yksivuotias belgianpaimenkoiranarttu Inke, joka ihan oikeasti jaksaa juosta edelläni KAIKKI lenkkini. Koira on se syy, miksi olen juoksuun päätynyt vaikkapa uinnin sijasta, ja sen vain tunnun tarvitsevan mukaani. Koko ajan tässä on koiria pyörinyt, mutta muut eivät ikänsä ja kokonsa puolesta sovi minun juoksulenkeilleni.